ulkisuudessa on ollut paljon keskustelua uudesta vanhuspalvelulaista. Jo pidemmän ajan on ollut huomattavissa laitoshoidon alasajo palvelumuotona eri hoiva-alan sektoreilla. Esimerkkeinä tästä mielenterveyspalvelut, vammaisten palvelut sekä nyt vanhusten palvelut.

 Mielenterveyspalveluiden laitoshoidon alasajon seurauksena avohoidon potilaat ovat lisääntyneet ja se on herättänyt jopa turvattomuutta monissa kansalaisissa. Samoin laitoshoitoon pääsy sellaisissa tapauksissa, joissa se olisi välttämätöntä potilaan oman terveyden ja hengen/toisten terveyden ja hengen ollessa uhattuna, on ollut yhä vaikeampaa.

Vammaisten palveluissa laitoshoidon alasajo on aiheuttanut sen, että omaiset ovat joutuneet yhä kovempaan puristukseen. Omaishoidontuki ei ole riittävä ja vaikeavammaisen ympärivuorokautisen hoidon tarve ei palvele ketään. Vammainen ei saa riittävää hoitoa omaisten ollessa uupuneita sekä omaisen oma perhe kärsii, kun kaikki aika menee yhden omaisen kokopäiväiseen hoitamiseen.

Vanhusten palveluissa tällä hetkellä omaisen hoito jää usein itsekin vanhenevan puolison harteille, jotka sodan käyneinä eivät ole edes tottuneet vaatimaan kovin kummoista palvelua itselleen ja uupuvat itsekin. Yhteisöllisyys nykyaikana ei ole samaa kuin ennen, omat lapset asuvat kenties toisella puolen Suomea, ovat kiireisiä omien perheidensä ja lastenlapsiensa kanssa. Nykyaika vaatii ihmisiltä aika paljon. Tehokkuusvaatimukset yms.

Jos puhutaan siitä, kuinka laitoshoito voitaisiin säilyttää ja säästää samalla rahaa, ehdottaisin, että riittävät hoitohenkilöstömitoitukset tulee olla, kuten peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson vaatii.

Samalla voidaan miettiä sitä, että ovatko ulkoiset puitteet niin tärkeitä ihmisille, kuin toisten ihmisten läsnäolo. Esim. laitoksissa on tärkeämpää se, että on riittävästi henkilökuntaa kuin se, onko rakennus ulkoisesti ”viiden tähden hotelli”. Elämän loppuvaiheessa sisäinen hyvinvointi on tärkeämpää ja se, että saa riittävästi perushoitoa, kuin se, kuinka hieno laitos on. Sama vaikeavammaisten kohdalla. Riittävä hoiva on tärkeämpää kuin ulkoiset puitteet.

Suomalainen päätöksenteko ei saa johtaa siihen, että tämä tärkeä palvelumuoto, laitoshoito, lakkaa olemasta, koska siihen hyvinvointivaltiolla ei ole varaa, että jotkut ihmiset jäävät kokonaan ilman hoivaa, koska omaisia kaikilla ei edes ole, ja jos onkin, aina omaishoito ei ole mahdollista. Lisäksi liiallisen omaishoidon korostamisen taustalla voi olla ideologia, että esim. kehitysvammaisuudesta voi parantua tai ei kyetä kohtaamaan oman läheisen lähestyvää kuolemaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

www.maria.rajakari.palvelee.fi